Lisäksi määriteltäessä oikeussuojakeinoja ja niiden käyttöä koskevia prosessuaalisia säännöksiä on unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan noudatettava vastaavuus- ja tehokkuusperiaatetta. Vastaavuusperiaatteen mukaan unionin oikeutta koskevat oikeuskeinot eivät saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia. Tehokkuusperiaatteen mukaan kansalliset oikeuskeinot eivät saa myöskään olla sellaisia, että unionin oikeuteen kuuluvien oikeuksien käyttäminen olisi niiden johdosta käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa.
Tuomioistuimen riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen kohdistuvassa EIT:n oikeuskäytännössä on erityisesti korostettu tuomioistuimen riippumattomuutta suhteessa sekä toimeenpano- ja lainsäädäntövaltaan että menettelyn osapuoliin ja prosessin ulkopuolisiin vaikutteisiin. Suhteessa hallintokoneistoon riippumattomuuden arviointiperusteina ovat olleet lähinnä hallintoviranomaisten ohjausmahdollisuus sekä toimivalta nimittää tai erottaa tuomioistuimen jäsenet. Arvioitaessa riippumattomuutta suhteessa oikeudenkäynnin osapuoliin huomiota on kiinnitetty esimerkiksi asemaan, jossa tuomioistuimen jäsen on palvelussuhteensa perusteella osapuoleen nähden. Tuomioistuimen puolueettomuutta puolestaan on arvioitu sekä yksittäisen tuomarin käyttäytymisen että tuomioistuimen sisäisen hierarkian ja kokoonpanon kannalta. Riippumattomuuden ja puolueettomuuden vaatimusten kannalta on lisäksi tärkeää, että tuomioistuin todella näyttää riippumattomalta ja puolueettomalta ulospäin (esim. EIT Micallef v. Malta 2009).
Oikeusturvamenettelyn ja oikeusturvan toteuttamismuotojen määrittely kuuluu lähtökohtaisesti jäsenvaltion päätösvaltaan. Euroopan unionin oikeuden tarkoituksena ei ole ollut perustaa kansallisissa tuomioistuimissa sen noudattamisen varmistamiseksi muita oikeussuojakeinoja kuin ne, jotka on otettu käyttöön kansallisessa oikeudessa. Tämä todetaan nimenomaisesti sopimuksessa Euroopan unionista (2009), jonka 19(1) artiklan mukaan jäsenvaltiot ”säätävät tarvittavista muutoksenhakukeinoista tehokkaan oikeussuojan takaamiseksi unionin oikeuteen kuuluvilla aloilla.”
Vastavuoroisuuden toteuttaminen oikeudenkäynnissä merkitsee yleensä ns. kontradiktorisen periaatteen mukaista menettelyä. Sen mukaan keskeisenä vaatimuksena on, että oikeudenkäynnin osapuolilla on sekä riittävät että tasapuoliset mahdollisuudet osallistua asian selvittämiseen ja käsittelyyn hallintotuomioistuimessa. Osapuolilla on siksi oltava samanlaiset oikeudet saada tieto tuomioistuimen ratkaisuun vaikuttavista selvityksistä ja asiakirjoista sekä oikeus esittää niiden johdosta omat kommenttinsa ja vaatimuksensa (esim. EIT Korošec v. Slovenia 2016).
Uuteen yleislakiin ehdotetaan myös säännöstä siitä, että viranomaisen tulee ottaa oikeudenkäynnissä tasapuolisesti huomioon sekä yleiset että yksityiset edut. Säännös korostaisi viranomaisen puolueettomuutta oikeudenkäynnissä. Hallintoviranomaisten toimien puolueettomuus on yksi hallintolaissa säädetyistä hyvän hallinnon perusteista. Hallintopäätöksen tehneellä tai laissa säädettyä valvontatehtävää hoitavalla viranomaisella ei ole oikeudenkäynnissä valvottavanaan omaa etua, vaan sen tulee pyrkiä lainmukaiseen ratkaisuun.
Hallintolainkäyttölain nykyiset säännökset täyttävät ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vaatimukset suullisen käsittelyn järjestämisestä. Ne antavat käytännössä hallintotuomioistuimille mahdollisuuden ottaa tapauskohtaisesti huomioon ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista ilmeneviä seikkoja. Hallintolainkäyttölain säännökset eivät kuitenkaan nykyisessä muodossaan anna asianosaisille ja heidän asiamiehilleen riittävästi informaatiota siitä, millaisissa tilanteissa hallintotuomioistuin voi pitää suullisen käsittelyn järjestämistä tarpeettomana asianosaisen pyynnöstä huolimatta.
EIT:n oikeuskäytännössä on yleensä pidetty riittävänä sitä, että suullinen käsittely järjestetään tuomioistuimessa samassa asiassa kerran. Tavallisesti on tarkoituksenmukaista, että suullinen käsittely järjestetään ensimmäisessä asteessa ja sitä tulisi myös vaatia ensimmäisessä asteessa, mikäli perusteet sen järjestämiseen ovat tuossa vaiheessa olemassa (esim. EIT Simsek v. Turkki 2012 ja EIT Juricic v. Kroatia 2011).